vastapainoksi täydellisyydelle

Puh huijaa. Mistäs sitä aloittaisikaan? Meillä on lievää laiskuutta ilmassa, lähinnä siis omistajan puolelta. En tiedä rohkenenko syyttää koulua vaiko en, mutta jos nyt ainakin osan uskaltaisi laittaa sen piikkiin. Nyt on kuitenkin syysloma, rentoutumisen paikka (not) ja me lähdettiin eilen kaupunkiin! Kerrostaloon. Neo on pari kertaa jo päässyt oleskelemaan kerrostaloissa ja minun mukana ollessani se on ollut suhteellisen hiljaa vaikka hissi onkin kolissut ja ihmiset palanneet töistänsä kotiin. Nyt olikin tapahtunut jotain - en osaa sanoa, mitä - ja joka ainoa kerta, kun joku uskalsikin avata hissin oven ja lähteä sillä ylös tai alas, pääsi Neolta sellainen vahtihaukku ettei moista ennen oltu kuultu. Luulin, ja toivoin hartaasti, että siihen se volyymiaste sitten jääkin, mutta lehden kolahtaessa postiluukusta sisään... Voi sitä meteliä. Asunnon, jossa kaksi päivää lomailimme, yläpuolella oli myös itkevä pentu, joka tuotti sekin Neolle stressiä ja aina välillä piti haukahtaa sillekin. Ihmetys kyllä oli suuri, sillä yleensä Neo on käyttäytynyt aika hiljaisesti, ainakin silloin kun minä olen ollut läsnä. Yö meni kuitenkin odottamattoman hyvin eikä poitsu räjähtänyt huutamaan kuin kolme kertaa. Ja siinäkin oli kyllä kolme kertaa liikaa.

Pitihän sitä nyt meidän mehtäläisten mennä kaupungin koirapuistoakin ihailemaan. Minua kyllä vähän arvelutti ja olin jo arveluttavan  monta kertaa kääntymässä takaisin päin. "Kun se ei kumminkaan kuuntele minuu siellä!" Mutta kun oli sinne asti kerta päästy, niin siellä sitten käytiin. Pienten koirien puolella ei ollut ainuttakaan toista koiraa, isojen koirien puolella muutama, ehkä neljä. Neo ei tietenkään ollut kiinnostunut minusta ja minun kinkunpaloistani. Olihan siellä aidan toisella puolella mitä ihanimpia tyttöjä. Siinä vaiheessa minä päätin, että lähden kuuntelemaan kokeneempia ja aloitan luoksetulon harjoittelun uudestaan. Kyllä me vielä..

Mutta jotta voisin kertoa teille vähän lisää mielenkiintoisia asioita Neposen elämästä, niin hänellä on vatsa mennyt sekaisin. Hirveä kakkapeppu, jonka mielestä ulkona ei myöskään voi ravistella. Siinähän sitten ensiksi postimies pate sai haukut niskoilleen ja sitten hissi sai ihanan ruskean kuorrutuksen. Siinä pääsi sekä koiralta että omistajalta pieni toivoton inahdus, jonka jälkeen kuurattiin hissi ja koira. Nyt massupotilaan vatsaa parannellaan. Ja mietitään ruokakuvioita uudelleen.

Noh. Eivät kaikki ole seppiä syntyessään ja asiat kyllä käyvät, ainakin useimmiten, paremmin päin. :-D Minä ilmoittelen koiraa ja itseäni kohta pian, viimeistään joulun jälkeen, kurss(e)ille ja luen opuksia ja järjestän enemmän aikaa minulle ja koiralle.

ps, elämäni pisin postaus? Tästä tulikin mieleeni, että olen jo pitkän aikaa miettinyt, ovatkohan postaukset enää lainkaan mielenkiintoisia! Kun katselee ja lueskelee muiden blogeja, niin nousee mieleen, että onkohan tässä nyt mitään järkeä kun me emme edes mitään (vielä... odottakaapa vain!) harrasta. :D Mutta kyllä niitä lukijoita edelleen taitaa olla. Vai mitä?